Timo Teräsahjon uusimmassa kirjassa "Meditaatiometsä" sperma lentää, mora viuhuu ja rukousnauhat rapisevat.

Ja voin kertoa että sanomista tulee.

Tämä kirjan tarina ei ole niin kaukaa haettu kuin ensi alkuun voisi ajatella. Enemmänkin monin paikoin ahdistavan tuttu.
Kirja kertoo traumasta, henkisestä etsinnästä, mielenrauhan tavoittelusta. Ja siitä miten absurdeihin sfääreihin tällä kertaa päästään kun traumatisoituneita ja muuten vaan henkisesti hukassa olevia ihmisiä istutetaan samaan meditaatiosaliin tekemään hoocee-meditaatiota jaappanialaisittain, "shikantazaa" jossa seinää tuijotetaan lootusasennossa tällä kertaa kuukauden ajan päivästä toiseen kunnes meditoija oivaltaa, lakkaa olemasta tai päästä kuuluu "priip". Aika usein kuuluu se "priip", varsinkin kun herää epäilys onko henkinen tuki ja turva, zen-munkki joka retriittiä ohjaa valaistunut vai psykoosissa? Ja mikä sellaisilla muuten on erona?..

Auttaako henkistä (ja joskus ruumiilistakin) väkivaltaa metodinaan käyttävä harjoitus löytämään mielenrauhan? Tämä kysymys saattaa kiinnostaa erityisesti niitä joilla voi olla takanaan jo vuosikymmeniä hyvinkin intensiivistä harjoitusta. Kun harjoituksen luonne vuosien saatossa on hiljalleen varoittamatta muuttunut aivan muuksi kuin miksi sen kuvitteli.. Riittääkö retriitille osallistuvien mindfulness-tätien™ paukut oikealla zen-retriitillä tilanteessa jossa homma katsotaan loppuun asti, mutta jollaisesta kovahintaisella mindfulness ohjaajakurssilla ei puhuttu mitään? Se että selviääkö vastaukset kysymyksiin tästäkään kirjasta, - se selviää tästä kirjasta.

Ja kuka, mitä tai mikä helkkari on kirjassa esiintyvä hahmo josta ei saa otetta ja josta ei kerrota juuri muuta kuin tapahtumapaikka Bretagne otsikossa ja vuosiluvut? Olisi kiva jos hahmo ei vielä joku päivä toljottelisi tyhjin silmin peilissä..

Mitkä vitun yhteystiedot