Joo

>Olipa kerran kauan kauan sitten, silloin kun metsissä oli taikaa ja luontoäiti hallitsi kaikkia pohjoisia maita, eräs kaunis metsä. Metsä oli kovin samanlainen kuin muut metsät. Sen läpi virtasi puro, sen pintaa peittivät kuusenneulaset sekä koivunlehdet ja sen reunoilla kohosivat vaatimattomat, mutta ikiaikaiset kalliot. Lähellä missä kalliot laskivat puron uomalle seisoi väkevä tammi niityn laidalla. Tuo tammi oli metsän vanhin puu ja metsän eläimet pitivät siitä kovasti. Metsän vanhin asukki, viisas pöllö, nukkui päivänsä omassa kolossaan korkealla tammen rungossa. Pienet linnut viettivät päivänsä lirkutellen toisilleen sen oksilla, mutta tämä ei häirinnyt pöllöä, sillä hän oli jo tottunut siihen. Pöllön naapurina asui oravapariskunta, joilla oli kolme pientä pörröistä lasta. Pöllö piti kovasti oravien pienokaisista ja herättyään nukuttuaan päivän, pöllö usein lauloi niille unilaulun.
>Eniten pöllö kuitenkin piti ketusta, ja rehellisesti sanottuna, kaikki pitivät eniten ketusta. Kevään tullen kettu oli jo kolmen vanha ja se oli kasvanut merkittävästi viime talvena. Sen turkki oli hehkuvan punainen, sen häntä oli pörröinen ja hännän pää oli kauniin valkoinen. Lumien sulaessa ja ketun alkaessa taas leikkiä leikkejään, metsän eläimet olivat huomanneet, ettei tuo kettu ollut mikään tavallinen eläin, vaan tuossa ketussa oli jotain taikaa. Pöllö oli kaikista tarkkanäköisimpänä ja viisaimpana pannut merkille, että ketun silmissä oli taianomainen kipinä. Ketun katse valloitti kaikki metsän eläimet puolelleen heti kun he katsoivat häntä silmiin, vaikka he eivät ehkä tietäneetkään miksi näin kävi.
>Tammen juurella oli vielä yksi pieni lumikinos. Se oli talven viimeinen jäänne kevään puhjettua kukkaan. Kettu nautti suuresti lumessa piehtaroinnista ja ketun suuri hupi sekä nauru täyttivät metsän. Ketun ystävä, muuan sopuli, liittyi ketun seuraan painimaan märässä lumessa. He pyysivät pöllöä mukaan tämän nokosilta, mutta pöllö kieltäytyi arvokkuutensa mukaisesti kohteliaasti, sillä ajatus kylmästä lumesta puistatti häntä niin monen kylmän talven jälkeen, jotka hän oli päivinään nähnyt.

>Aikanaan viimeisetkin lumet sulivat ja kettu pyysi sopulia mukaansa muihin kolttosiinsa. Sopuli, myöskin kolmen vanha, oli kovin otettu tästä ja seurasi kettua innokkaasti minne tämä menikin. Yhdessä he jahtasivat hiiriä, joita tämä leikki peloitti suuresti. Kettu ja sopuli hyppivät innoissaan tammen ympärillä napaten hiirien häntiä suihinsa, nostaen ne ilmaan ja päästäen ne sitten hädissään luikkimaan tiehensä. Yhdessä he myös kiipeilivät korkeisiin puihin, uivat purossa ja tutkivat kallioiden kaikki pienet kiviröykkiöt.
>Kaikki metsän eläimet nauttivat ketun ja sopulin naurusta, joka raikui ilmoille pitkin päivää tammen lähellä. Erityisesti eläimet kiintyivät kettuun, jonka viekkaista vitseistä ja mukaansatempaavista leikeistä he tapasivat jopa kertoa toisilleen tarinoita. Kettu oli kaikinpuolin hurmaava, sillä vaikka hän oli jo kolmen vanha, hänen silmiltään paistoi edelleen pojankoltiomaisuus ja ketun kipinä huumasi kaikki metsän asukit puolelleen. Tätä riemua jatkui edelleen kunnes kevät yltyi kesäksi ja aurinko paahtoi lempeänä, mutta väkevänä suoraan tammen yllä.
>Oli metsässä yksi asukki, jota ketun ilo ei miellyttänyt ollenkaan. Korppi katseli usein tammen tapahtumia hieman kauempaa puron toiselta puolelta. Häntä häiritsi suuresti muiden lintujen viserrys ja ainoa mitä hän odotti oli, että pääsisi hotkaisemaan jonkun hiiristä kitaansa. Korppi kuitenkin pelkäsi pöllöä eikä täten tohtinut lähestyä tammea edes tämän nukkuessa. Vaikka korppi ei ollut voimakas, hän oli kuitenkin yhtä tarkkanäköinen kuin pöllö, ja oli myös nähnyt kipinän ketun silmässä. Korppi oli jo vanha ja nälkä sekä yksinäisyys oli saanut hänet katkeraksi. Niin korppi vannoi kostavansa metsälle ja varastavansa kaikilta sen eläimiltä tuon kipinän.

>Kärsittyään unettomuutta mittansa täyteen, korppi päätti tehdä väkevän ja pahan taian. Koska korppi ei taialla toivonut hyvää itselleen vaan vain pahaa muille, niin tuo taika onnistui. Korppi näet meni kallioiden taakse vanhalle hiidenkirnulle, jota kaikki muut metsän eläimet karttoivat. Hiidenkirnu oli täynnä mustaa vettä ja se haisi pahalle. Korppi raakkui ääneen haluavansa elää mielummin päivän leijonana kuin tuhat lampaana, jonka jälkeen hän sukelsi mustaan veteen.
>Ei viiteen päivään eikä viiteen yöhön korppi noussut vedestä, mutta kuudentena aamuna, usvasta muotoutui hiidenkirnun juurelle suuri ja mahtava leijona. Leijona ampaisi nopeaan laukkaan ja saapui hetkessä virralle. Se alkoi juoda puron vettä, valtava harja hiukan heiluen tuulen vireestä. Kettu näki tämän ja kovasti kummastuneena lähestyi leijonaa. Hän katsoi leijonan suuria käpäliä ja piiskamaista pitkää häntää lumoutuneena. Leijonan nostaessa kuononsa purosta se väläytti ketulle hampaitaan ja murisi kumeasti. Kettu säikkyi ensin hieman, mutta sitten rohkaistui ja kysyi leijonalta miten tästä tuli niin suuri ja mahtava. Leijona hymyili niin, että viha paistoi sen hurjista silmistä ja vastasi voivansa näyttää tämän ketulle.
>Yhdessä he jatkoivat puron vartta pitkän matkan, kettu pomppien innokkaana leijonan ympärillä, kunnes leijona pyysi kettua pysähtymään. Leijona kyyrityi hieman ja ampaisi salamannopeasti puiden välistä syvälle metsään. Kettu odotti hetken, ja hetken kuluttua päätti seurata varovaisesti leijonan jälkiä. Hetken tepasteltuaan kettu kuuli leijonan pyytävän tätä luokseen. Kettu näki leijonan punaiseksi maalautuneen kuonon sekä sen edessä hiukan vielä jalallaan polkevan peuran, joka pian lopetti kaiken liikkeen. Yhdessä he söivät peuran lihaa ja leijona kertoi olleensa ensin yhtä pieni kuin kettu, mutta muuttuneensa niin suureksi ja hurjaksi maistettuaan kerran peuran lihaa.

>Kettu oli ensin hieman pelokas, mutta jälleen nieli pelkonsa, paitsi tällä kertaa hänen suussaan maistui veri. Jälleen leijona vei ketun puron luo ja pyysi sen vierelleen katsomaan kuvaansa vedestä. Kettu astui leijonan vierelle ja katsoi veteen. Puron kiiltävässä pinnassa ei leijonalla näkynyt kuvastusta lainkaan, mutta kettu taasen oli muuttunut. Kettu näki itsensä leijonana veden pinnasta. Hän näki suuret hampaat, ylvään harjan ja pitkät kynnet. Tästä haltioituneena kettu meni hurmioon ja kipinä sen silmästä alkoi leiskua. Kuitenkaan tuo tuli joka kyti ketun silmässä ei ollut lämmin vaan kylmä ja ylpeä.
>Kettu nosti katseensa vedestä, mutta leijona oli kadonnut, joten hän palasi takaisin tammen luo. Tammen luona sopuli lähestyi häntä ja pyysi tätä jälleen leikkimään kanssaan. Kettu totesi sopulille, ettei tällä olisi aikaa turhanpäiväisiin leikkeihin, sillä tämä lähtisi metsästämään pian. Sopuli meni tästä hämilleen, samalla tavalla kuin usein hiiriä metsästettäessä hän meni, kun kettu oli napannut kaikki hiiret ja hän oli napannut vain saman pulskan hiiren, jonka hän aina nappasi. Tämän sanottuaan kettu nosti leukaansa ja karjui vahvalla äänellä. Linnut säihkähtivät tätä nousten nopeasti lentoon ja pöllökin heräsi unestaan.
>Pöllö kysyi ketulta miksi tämä karjui ja kuultuaan metsästyssuunnitelmasta varoitti kettua. Kettua moiset varoituksen sanat loukkasivat, sillä tietenkinhän hän nappaisi peuran ja hotkaisisi sen vaikka kokonaisena. Hän kipitti metsään ja kallioille, joita vielä päivän viimeinen sarastus hieman valaisi. Aamun valjetessa ei kettua kuitenkaan enää näkynyt. Sopuli tapansa mukaan heräili myöhemmin kuin muut ja laiskasti haukotellen saapui tammelle. Hetken heräiltyään hän alkoi etsiä kettua, kun kuuli ettei tämä ollut saapunut enää yöksi tammelle.

>Kallioilta sopuli löysi kettuparan, joka oli vallan surkeassa tilassa. Kettu oli jahdannut peuraa ja taittanut pahasti jalkansa. Sopuli hälyytti apuun muita eläimiä ja yhdessä he onnistuivat auttamaan kettua. Auttaessaan ketun koloonsa kaikki toivottivat hänelle pikaista paranemista ja olivat kovin huolestuneita. Kaikki paitsi pöllö, sillä kaikista eläimistä tarkkanäköisimpänä hän nyt näki, että kipinä ketun silmästä oli sammunut ja kaikki huolestunut puhe oli hänelle vain kärpäsen surinaa hänen suipoissa korvissaan.
>Tammen luona asui myös muuan kaunis tyttökettu. Myös tämä tyttökettu oli aikanaan nähnyt kipinän ketun silmässä ja humaltunut siitä, joten kävi niin että heille syntyi pieni poikanen ja he muuttivat samaan koloon. Nopeasti kuitenkin kävi selväksi ettei kettu niinkään etsinyt vanhemmuutta, vaan toivoi pienestä tyttärestään metsästyskumppania. Kettu vietti aikansa metsästämässä ja silloin harvoin kun hän oli kotonaan, olivat äitikettu ja pikkukettu hieman peloissaan, sillä ketun luonto oli yltynyt hurjaksi ja hän murisi lujaan ääneen heille.
>Koitti talvi ja kettu lähti tapansa mukaan jahtaamaan peuroja. Tällä kertaa ei kuitenkaan kettua kuulunut koloonsa koko talvena. Kevään tullen metsän eläimet löysivät kylmän talven viemän ketun. He kaikki muistivat ketun leikkejä, hänen viekkauttaan ja muistivat vielä tanssin, jonka kipinä oli tehnyt hänen silmässään. Kovasti he surivat kettua ja sinä keväänä luonnon puhjetessa kukkaan, oli metsä erityisen hiljainen.

>Hiljaisuuden rikkoi eräänä päivänä vielä syvempi hiljaisuus kun muut eläimet huomasivat tammelle vihdoin kolostaan nousseet äitiketun ja pikkuketun. Linnut herkesivät piipittämästä, hiiret lopettivat askareensa ja oravatkin jähmettyivät tuijottamaan saapujia. Niin suuri oli suru ketun lähdöstä ja niin voimakas oli hänen kipinänsä muisto, että lähes koko metsä alkoi pidättää hengitystään kun tämä kaksikko lähestyi tammea. Pöllö varmaan vaistosi tämän, sillä hän heräsi uniltaan ja saapui ihmettelemään tapahtumaa muiden mukana. Pöllö tervehti kohteliaasti äitikettua ja kertoi ottavansa suuresti osaa hänen suruunsa.
>Tämän jälkeen hän käänsi kummissaan vanhat viisaat silmänsä pikkuketun suuntaan. Hän ei ollut vielä ennen nähnyt tätä metsän uutta asukkia. Pöllö katsoi hetken pikkukettua kuin mittaillen tätä ja kysyi tältä oliko tämä viekkaan ketun tytär. Pikkukettu hymyili niin, että hänen silmistään paistoi leikkisää viekkautta, kuten isänsä hymyillessä, mutta myös surua. Tämän jälkeen pikkukettu kertoi, että hänen isänsä oli peloittava leijona eikä mikään viekas kettu. Metsän eläimiä vitsi huvitti ja pöllö oli kovin mielissään vastauksesta, sillä niin kovasti hänen hymynsä muistutti ketun hymyä ja pikkukettu oli selkeästi yhtä viekas, ja sen turkki oli yhtä punainen, kuin isänsä aikanaan. Sinä yönä pöllön katsoessa tähtiä ei hän ollut enää yhtä haikea, sillä katsottuaan pikkuketun silmiin hän tiesi, että metsän kipinä oli yhä elossa.

Tossa versiossa on varmaan muutama kirjoitusvirhe tai aika paljon, mutta siinä se. Oliko ihan paska? :D

Ihan jees satu. Hiidenkirnusta plussaa.

Huuts :D kiitos

Parempaa tekstiä tuotat kuin minä. Olisitko kiinnostunut lukemaan yhden minuuttinovelleistani?

hyvä iltasatu oli

Jaa en voi näköjään postata tänne, kun tulee merkkiraja vastaan. Osa kappaleista on liian pitkiä eikä mahdu kokonaan. Nooh, olkoon nyt sitten. Kiitos kuitenkin.

Oli hyvä, mutta tarinan tempo hengästytti.

En lukenut. Liian pitkä

Kiva satu oli. Metsä ja eläimet on mukava tapa maalailla ajatuksia ja mielikuvia. Moni varmaan saa tarinasta vaikka mitä ihmisiin ja elämään sopivaa availtua, joten mukavan avointa kerrontaa oli myös.

Itselle tuli mieleen vähän synkempää tuosta, että joku tykätty nuori jotain pienessä kylässä asustaa, ja joku ulkopuolinen tarjoaa sille huumeita. Sitten se jää koukkuun ja muuttuu ihmisenä eikä enää tule toimeen vanhojen tuttujen kanssa. Se saa lapsen vanhan ihastuksensa kanssa mutta ei ole siitä niin kiinnostunut, kun mielessä on vaan seuraava annos ja isompi mielihyvä. Tuollainen sitten vie hengen eikä sitä koskaan huomannut tekemisessään mitään pahaa, mutta ei se onneksi tullut tavaksi muille läheisille.

Kiva satu oli